Tuoretta leipää

Ruoanlaitossa olen aina pitänyt heikkouksinani kastikkeiden valmistamista ja leivontaa, vaikka molempia olen kyllä yrittänyt kovasti harjoitella. Kastikkeiden valmistamiseen toivon jatkossa apua löytyvän Sonja Leen Kastike-kirjasta, jonka hyvänoloisia reseptejä kyllä vaivaa yksi minua resepteissä ehkä toiseksi eniten ärsyttävistä seikoista, eli oletusarvoisesti lähdetään siitä, että kastikkeen tekoon ryhtyvällä tulisi olla vähän kaikenlaisia kastikepohjia valmiina odottamassa. Se minua eniten resepteissä ärsyttävä seikka muuten on tietynmerkkisten ainesosien käyttäminen; jos ohjeessa edellytetään Pirkka-herneitä, ei se vielä juuri haittaa, mutta esimerkiksi tietynmerkkisten maustekastikkeiden, joiden koostumuksesta ei ole hajuakaan, edellyttäminen on varsin epämiellyttävää.

Kastikkeet sikseen, tarkoitus oli kirjoittaa leivän leipomisesta. Olen huomannut, että yksi leipomisessa minua häiritsevä tekijä - oikean näppituntuman puutteen lisäksi - on tapa, jolla taikina likaa kädet. Yleensä käsien likaantuminen ruoka-aineita käsitellessä ei häiritse lainkaan, mutta jostain syystä taikinan tarttuminen sormiin on epämiellyttävää. Olinkin varsin innoissani törmättyäni toimivaan leipäreseptiin, joka ei käytännössä edellytä ollenkaan taikinaan koskemista.

Reseptin sain haltuuni sukulaistädiltä, jolle se oli kulkeutunut itäsuomalaisten sukulaisten kautta. Voi toki olla, että kyseessä on hyvinkin geneerinen tapa valmistaa leipää, mutta pääasia, että lopputulos on herkullinen. Alkuperäinen resepti kutsui tätä leipää rieskaksi, mutta omassa kielenkäytössäni tämäntyyppinen leipä on ennemmin rievää. Puolitin alkuperäisen reseptin, kun puolitettukin riittää n. 30 cm halkaisijaltaan olevaan leipään:

5 dl vettä
1/2 pakettia hiivaa
1,5 dl kaura-/neljän-viljan hiutaleita sekaisin
1,5 tl suolaa
n. 1l vehnäjauhoja (550)

Sekoita hiiva, kädenlämpöinen vesi ja hiutaleet ja anna seisoa liinan alla tunti. Tunnin jälkeen lisää jauhot vähitellen seokseen esim. puuhaarukalla sekoittamalla siten, että lopulta taikinaa pitäisi pystyä vielä ilman suurempia ongelmia "vääntämään" lastalla/kauhalla, mutta sen ei tule kuitenkaan jäädä nestemäiseksi. Anna taas seisoa tunti liinan alla. Kumoa taikina leivinpaperilla peitetylle uunipellille ja anna "valua" leivän muotoon. Laita leipä kylmään uuniin ja uuni lämpenemään 200 °c. Paistoaika n. 1 h.


Olen käyttänyt pääasiassa kaurahiutaleita, esimerkiksi suhteessa desi kaurahiutaleita ja puoli desiä neljän-viljan hiutaleita, mutta myös pelkillä neljän-viljan hiutaleilla onnistuu. En myöskään näe mitään syytä, miksei muitakin hiutaletyyppejä voisi käyttää. Vehnäjauhoina olen kokeillut onnistuneesti myös täysjyvävehnäjauhoja, mutta pääasiassa olen käyttänyt saksalaista tyyppiä 550, joka vastaa käytökseltään jotakuinkin suomalaisia perusvehnäjauhoja.

Tämä leipä on mukavan rapeakuorista ja parhaimmillaan tuoreena.

Jääpossua japanilaisittain

Blogin ulkoasussa, tyylissä, ym. pikkuseikoissa on varmasti vielä paljon kehiteltävää, ja muutoksia nähtäneen vielä. Esittelemäni ruoat näyttävät jämähtäneen jo yhden kirjoituksen jälkeen japanilaisiksi, mutta ehkä tähänkin jssain vaiheessa on vaihtelau odotettavissa.

Jääpaistin tapaan valmistettu possunlapa onnistui varsin mainiosti. Muhittuaan pienestä koostaan (750g) johtuen vain viitisen tuntia n. 90-asteisessa uunissa, oli jäinen kimpale paistunut varsin mukavasti siälämpötilaltaan 72-asteiseksi. Lyhempikin aika olisi riittänyt, nyt lapa oli turhankin kypsää, mikä antoi sille hieman joulukinkkumaista suutuntumaa. Paistumisen jälkeen lapa maustui kaksi vuorokautta muovipussissa jääkaapissa; marinadi koostui yhdestä osasta soijaa, yhdestä osasta sitruunmehua sekä useammasta silputusta valkosipulinkynnestä. Lopputulos oli kirpeän suolaiseen vivahtava, onneksi vielä riittävän mehukas, kinkku.



Koska paistin tarjoamiseen "perinteiseen tapaan" esimerkiksi juureslisukkeen kera sopivaa ateriaa ei sattunut sopivasti kohdalle, päätyi jäälapa mainoskatkonaposteltavaksi sekä muutamaan pikaruokaan, jotka kumma kyllä olivat tämänhetkisen trendini mukaisesti japanilaisia.



Ylimääräisestä kylmästä spagetista, jäälavasta, soijassa hetken marinoituneesta keitetystä kananmunasta ja nori-hiutaleista syntyy maukas lounas, jonka maustaa sopiva tujaus ponzu-kastiketta. Soijakananmunat, jotka ovat vähintäänkin ulkonäöltään mielenkiintoinen lisuke, ovat peräisin edellisessä merkinnässäni mainitusta Bento-kirjasta.

Jäälapa käy myös mainiosti japanilaisen lounaan tapaan sommiteltuun ateriaan riisin ja miso-keiton lisukkeeksi. Maustekastikkeena jo mainittua ponzua. Hyvää ja nopeaa, kun miso-keittokin on pikaversiota pussista.



Seuraava merkintä jatkanee samaa linjaa, ts. ainakin muutama japanilainen/pan-aasialainen merkinnän arvoinen ruokalaji on vielä mielessä.

Alkuun makumuistoja

Blogin, erityisesti ruokablogin, aloittaminen on hankalaa, kun aktiiviset bloggaajat ovat asettaneet riman huomattavan korkealle. Oma blogi on ollut kauan suunnitelmissa ja ruokakuviakin on kertynyt kovalevylle jo pidemmältä ajalta. Jostain on aloitettava ja blogin nimeen sopivasti ensimmäisen kirjoituksen aiheeksi valikoitui helppo japanilainen lounas.

Syksyisellä Japanin-matkallani suurimman vaikutuksen tekivät paikalliset lounaslaatikot, Bento-boxit, joita oli tarjolla niin juna-asemilla kuin yritysvierailuillakin. Matka puhalsi lopullisesti liekkiin kiinnostuksen kipinän japanilaiseen ruokaan. Sittemmin on iltalukemisiksi ja keittiöön kertynyt erilaisia japanilaista ruokaa käsitteleviä keittokirjoja.

Joululahjapaketista paljastui Umami - japanilainen ruokakulttuuri, joka on erinomaisen mielenkiintoinen katsaus japanilaiseen ruokakulttuuriin. Valitettavasti kirjan reseptit ovat vähintäänkin ylimalkaisia, jolleivät osin suorastaan puutteellisia. No, soveltaminen on aina paikallaan, kuten lounasannoksessa, joka koostuu o-nigiri riisipalloista ja soveltuvista lisukkeista.

Riisipallojen tekeminen on varsin hupaisaa puuhaa, jossa käsien lämmönsietokykyä koetellaan. Kypsästä kuumasta riisistä - luonnollisesti japanilaisittain keitettynä - muotoillaan kostutetuin käsin (kostutusveteen kannattaa lisätä tilkka riisiviinietikkaa) palloja tai kolmioita, joiden sisään voidaan kätkeä tarvittaessa esim. lohta. Lopuksi o-nigirit kääritään nori-levään. Vastaavat, kaupasta kuin kaupasta saatavat noin euron hintaiset, riisipyramidit toimivat varsin asiallisena turistivälipalana Japanissa.

Riisipallojen sisään kätketyn lohen reseptin sovelsin varsin mainiosta japanilaisen eväsruoan oppaasta Japanese meals on the go. Yksinkertaista mutta hyvää:

Noin 150g lohifilettä pilkotaan sopivan kokoisiksi suupaloiksi ja paistetaan pikaisesti pannulla, jolle lisätään 2 tl sakea, miriniä ja soijaa sekä 1/2 tl sokeria. Kalapaloja pyöritellään nesteessä, kunnes ovat kypsiä ja kaikin puolin maustuneita. Näitä lohipaloja voi käyttää riisipallojen täytteenä sekä sellaisenaan, kuten kuvan Bento-boxia mukailevassa lounaassa on tehty. Lisukkeena soijakastikkeella maustettua japanilaista munakasta sekä ponzu-kastikkeella maustettua porkkanaraastetta. (Käsittämätöntä , kuinka perisuomalainen porkkanaraaste sopii saumattomasti yhteen japanilaisen kastikkeen kanssa.)

Muutakin japanilaista on viime aikoina tullut valmistettua, etenkin donburi-ruokia niin kanasta kuin naudastakin, hyvin tuloksin. Mainittakoon kuitenkin paistetturiiisi-lohimakuelämys sovelletuna edellämainitusta japanilaisesta pikaruokaoppaasta:

Lohifile (n. 150g) vuollaan ohuiksi lastuiksi, joiden annetaan muhia sakessa puolisen tuntia ennen paistamista. Pannulle lisätään ohueksi suikaloitu puolikas purjo sekä 2 rkl soijaa ja 2 rkl sitruunamehua. Lopuksi lisätään kolmisen desiä keitettyä riisiä ja kanamuna, joka hyytyessään sekoitetaan riisin sekaan.

Japani-kokeiluista riittäisi kerrottavaa, mutta tällä hetkellä työn alla oleva jääpaistinomainen porsaanlapa lienee seuraavan merkinnän aiheena. Saa nähdä, mitä uunin ja marinoinnnin jäljiltä lautaselle ilmestyy.